Markiisi de Sade -näyttelyssä

Ben Lernerin Leaving the Atocha Station -romaanin päähenkilö menee aamuisin seisomaan Madridin Prado-museoon Roger van der Weydenin Jeesus-maalauksen eteen. En tiedä onko viittaus tietoinen, mutta Thomas Bernhardin Vanhat mestarit –romaanin iäkäs taidekriitikko tavataan Wienin taidemuseossa myös joka päivä saman maalauksen edestä – Lernerin hahmo tosin on joka aamu pilvessä ja kiinnostuneempi omasta pössiksestään, kun taas Bernhardilla taide on loputtoman erittelyn ja äärimmäisen (koomisen) kriittisen pohdiskelun objekti. Lernerin romaanin eräs teema on suuret taidekokemukset – onko niitä? Voiko taide ”muuttaa elämän suunnan”? Lernerin kertoja on skeptinen: hän sanoo tunteneensa monia ihmisiä, jotka väittävät näin, mutta heissä oli vaikea havaita mitään eroa pre- ja post-taidekokemus. Voiko elämän suunta muuttua ilman, että kukaan huomaa?

Musee d’Orsayn Markiisi de Sade –näyttely on harvinaisen kiinnostava ja monipuolinen, mutta jos se muuttaa jonkun elämän, en tiedä onko muutos toivottava. Ainakin siellä käytyään tietää nähneensä kerralla enemmän tarkasti kuvattuja intiimialueita kuin koskaan tähänastisessa elämässään – en tiedä miltä Henry Saaresta tuntuisi. Delacroix, Cezanne, Munch, Picasso, Man Ray… Tämän teeman alle on koottu uskomatonta sisältöä, kaikki perusteltuja valintoja, joiden yhteyttä tuskin ilman juuri tätä näyttelyä tajuaisi vihkiytyneinkään. Ateneumin Sibelius-näyttely tuntui vähän väkisin kyhätyltä turistimagneetilta, mutta de Sade -kokemus todisti, että kuvataideretrospektiivin ei tarvitse olla kuvataiteilijalle omistettu (tai kansakunnan kaapin päälle kurottava). Sitaatit maalauksien välissä loivat sopivan kontekstin taiteen mestariteoksille: ”Jokainen mies, jolla on erektio, unelmoi olevansa despootti.”

Eräs huone on rajattu erilleen ”mahdollisesti loukkaavaksi”, mutta kyllä koko näyttely on loukkaava jos ahtaasta kulmasta katsoo – tähän maailmanaikaan se muistuttaa ennen kaikkea Ranskan pitkästä vapaan sanan perinteestä, vaikka de Saden aikaan sana oli kaikkea muuta kuin vapaa. Niin paljon kuin joitakin saattaa inhottaakin myöntää, oli de Sade ihmisoikeuspioneerina hyvin merkittävä. Väkivaltaa ja julmuutta ihannoinut aatelismies joutui koluamaan Ranskan kurjimmat vankilat ; hän oli myös jyrkkä kuolemanrangaistuksen vastustaja ja sukupuolten tasa-arvon kannattaja. De Sade edustaa valistusajattelua äärimmäisimmillään, jyrkkää ja omaehtoista katkosta perinteeseen, ja on siksikin ristiriitainen idoli.

Eilisellä suurella Charlie-marssilla (josta kirjoitan enemmän pian, tänään joudun turvautumaan ”vanhaan” tuotantooni) ei näkynyt de Sade –lakanoita, mutta lukuisia Voltaire-kylttejä kyllä. Charlie Hebdo -lehti oli kuitenkin hengeltään sadelainen (muttei sadistinen) puskiessaan jääräpäisesti hyvän maun ja henkilökohtaisen turvallisuudentunteen rajojen läpi, kieltäytyessään perääntymästä ulkoisten uhkien edessä, nauraessaan vapaasti maailman itsetärkeille typeryksille (ja toki kaikille muillekin). En tiedä onko tämä taidetta, mutta ainakin se muutti maailmaa.

Nyt lähden Shakespeare & Company –kirjakaupan yleisötilaisuuteen, jossa esiintyy yllä mainittu kirjailija Ben Lerner. Tilaisuudesta lisää jatkossa.

a5bcb34e9d

 

Cézanne: Pyhän Antoniuksen kiusaus

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s