Pariisin juoksut

Pariisi on paitsi kulttuurin koti, myös erinomainen urheilukaupunki, ja olen huomannut, että helpoin tapa tutustua kaupungin rakenteeseen on yksinkertaisesti laittaa lenkkitossut jalkaan ja lähteä kaduille. Ilman karttaa tai tarkkaa suunnitelmaa liikkuessaan päätyy helposti odottamattomiin paikkoihin, joissa voi sitten myöhemmin vierailla kaikessa rauhassa. Juostessa näkee suuret linjat, mikä on hyvä tapa aloittaa mikä tahansa tarkastelu. Juoksu on induktiivista: kerään nopeasti suuren joukon sekavia havaintoja, joista johdan kuvan kokonaisuudesta, kuinka virheellisen tahansa. Sitä ehtii kyllä korjata myöhemmin. Usein ajattelen kaupunkeja, joissa on aiemmin vain käynyt, ja myöhemmin asunut. Etenkin Helsinki tuntuu täysin eri paikalta kuin se kaupunki, jossa aikoinaan melko säännöllisesti vierailin. Muutettuani Vallila loksahti jostain periferiasta Pasilan viereen, löysin Keskuspuiston ja kaupungin pitkät rannat. Luulen, että jos olisin harrastanut juoksua tuolloin, minulla olisi ollut ennen muuttoa tarkempi kuva kaupungista. Mutta epätarkkuus on myös rikkautta, valkoiset läikät kartalla täyttää mielikuvitus. Tuntematon Helsinki oli paljon jännittävämpi.

Sama havainto pätee lopulta melkein kaikkiin kaupunkeihin, Jämsästä Barcelonaan, mutta minulla oli hieman ennakkoluuloja Pariisista: olisiko täällä asiallista näyttäytyä oranssissa teknisessä paidassa ja kirjavissa Asicseissa muualla kuin tietyissä, urheilulle omistautuneissa paikoissa. Perille päästyäni huomasin pian, että paikalliset ovat kovia juoksemaan, kun Seinen paikoin ahtaat rannat muistuttivat turistien ja lenkkeilijöiden kireästi liikkuvaa palapeliä, ja itsekin lähdin lenkille heti toisena päivänä. PK-vauhtini ilman häiriöitä noin 5:10 m/km, ja täällä tulee ohitelluksi huomattavasti enemmän kuin Helsingissä tuota vauhtia juostessaan. Tämä on myönteinen asia – kovakuntoisilta hahmoilta voi aina oppia, vaikka he itse eivät aina oikein ehdi tehdä havaintoja ympäristöstään: erään kerran olin vähällä tulla työnnetyksi Seineen eräässä ahtaassa raossa, jossa joki pyyhkii kiveyksen yli.

Silloin juoksin Seinen vasenta rantaa pitkin, ohi kirjakauppiaiden puotien paikoilleen jämähtäneitä sikarinpolttelijoita ja japanilaisia koulutyttölaumoja väistellen beaux arts -tyyliselle Aleksanteri III:n sillalle, joka on omistettu Ranskan ja Venäjän sotilasliitolle vuosina 1892-1917 – kuka muistaa tämän allianssin? Venäläisissä 1800-luvun romaaneissa puhutaan aina Ranskaa, ranskalaisissa ei koskaan Venäjää. Peruskiven muurasi tsaari Nikolai II vuonna 1896. Silta on ehkä Pariisin komein kullattuine figuureineen, ja yhdistää hienosti suoraan linjaan Champs-Élyséen ja Invalidihotellin laajat aukiot, samaan tapaan kuin Pantheon on linjassa Eiffel-tornin kanssa. Ranskalaiset ovat järjestyksen ja geometrian kansaa, vaikka muutakin kuulee väitettävän. Tornia on hyvä ihailla myös Aleksanterin sillalta noin 45 asteen kulmassa.

alexander-bridge-eiffel

Torni itsessään oli lenkin seuraava kohde: sen ali juokseminen on kokemus, jossa taivas kirkastuu, valo tiivistyy ja maailma tulee suureksi jälleen. Voisi luulla, että liioittelen, mutta itse koen suuret rakennukset juuri näin: ne näyttävät havainnollisesti, miten paljon tilaa on ympärillä, pakottavat hetkeksi ulos itsestä, omista tunkkaisista varmuuksista. Eiffel-tornin kaltainen geometrisesti suoraviivainen ja yksinkertaisen värinen rakennus vielä korostaa tätä efektiä, jonka muistan kokeneeni myös ensimmäistä kertaa metrosta Manhattanille noustessani.

booksellers-along-the-seine

Tornin puisto muutamaan kertaan ympäri ja takaisin Seinelle, kirjakauppiaiden kojuja väistellen ja mahdollisia tulevia kirjahankintoja vilkuillen eteenpäin. Turistikujien kebabinlöyhkän läpi Luxemburgin puistoon, jonka kahden kilometrin kierros on ehkä miellyttävin yhtäjaksoinen matka, jonka olen löytänyt. Kevättä kelpaa täällä odotella, sitä kun puiston kasvit heräävät eloon ja voi istua penkillä pidempään patongin ja kirjan seurassa. Välillä on (vähän harhaisesti) jo tuntunut että kevät olisi melkein ovella, vaikka parin viikon takaisista neljäntoista asteen lämpötiloista onkin tultu alaspäin, välillä jopa alle nollan.

06_Fix-MasseauBaudelaire

Runoilija Charles Baudelaire sai patsaan Luxemburgin puistoon vuonna 1892 pitkien kiistojen jälkeen (miestä pidettiin tietenkin moraalittomana jumalankieltäjänä, porvarien kauhuna ja siivottomuuksien latelijana). En usko, että vuonna 1867 kuollut Baudelaire olisi itse toivonut itselleen patsasta, siksi kriittisesti hän suhtautui aikansa suurmieskultteihin. Itse olen kuitenkin lähes 150 vuotta myöhemmin kiitollinen hänen tuimasta katseestaan, joka tuntuu tuomitsevan jokaisen askeleeni juostessani puistossa. Kuuluisan flaneeraajan mielestä tämä olisi varmasti päätöntä: juosta ympyrää puistossa ja ”keskittyä omaan suoritukseen”. Älä huoli, Charles, tulen kyllä myöhemmin paikalle hortoilemaan absinttipäissäni. Je promets.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s