Pariisin uusi Philharmonie, kaksi konserttia

Pariisiin avattiin uusi musiikkitalo, Philharmonie de Paris, 14.1. tänä vuonna. Avajaiskonsertti omistettiin viikkoa aiemmin tapahtuneiden Charlie Hebdo -iskujen uhreille, ja paikalla oli myös presidentti François Hollande. Paikan sijaintia on kritisoitu, sillä se sijaitsee Parc de La Villettessä kaupungin hieman rähjäisemmissä pohjoisosissa, joissa asuivat myös iskut toteuttaneet Kouachin veljekset.

Villette

Kun astuu ulos Porte de Pantin -metroaseman käytävästä, käy ilmeiseksi miksi. Tämän kokoluokan rakennusprojektin on vaikea kuvitella mahtuvan keskeisempään Pariisiin, jossa on melko täyttä jo valmiiksi. Jean Nouvelin suunnittelema painovoimaa uhmaava rakennus, jonka metalliset ja betoniset muodot ovat hedelmällisessä ristiriidassa selkeän pohjageometrian kanssa, näyttää laskeutuneen pahaa aavistamattoman puiston kulmalle suoraan joltain tuntemattomalta avaruuden kolkalta.

45000-personnes-ont-deja-decouvert-la-Philharmonie-de-Paris_article_popin

Nousevine aitioineen viinitarha-tyyliin toteutettu suuri konserttisali nielee 2400 henkeä, ja on harvinaisen näyttävä aaltoilevine muotoineen. En ole vielä nähnyt klassisia konsertteja siellä, mutta orkesteri sijoittuu ilmeisesti Berliinin filharmonian ja Helsingin musiikkitalon tyyliin keskelle salia, josta kaukaisimpaankin aitioon on vain 37 metrin matka. Kun halvimmat liput (ja etenkin viime hetken tarjoukset) vielä ovat varsin kohtuuhintaisia, voisin kuvitella, että salissa tulee käytyä jatkossakin. Saliin muuttanutta Pariisin orkesteria johtaa Paavo Nurmi, ja kevään ohjelmistossa on paljon mielenkiintoisia tärppejä Sibeliuksesta Philip Glassiin ja Glenn Brancaan.

Philharmonie

Ensimmäiset konserttikokemukseni olivat kuitenkin osoitus organisaation tyylitajusta populaarimusiikin saralla. Peräkkäisinä iltoina salissa soittivat kamaripopin pitkän linjan mestariyhtyeet Tindersticks ja The Divine Comedy, ja kaltaiselleni musiikinystävälle (suosin tekijöitä, rasittaviakin, joilla on visio ja ääni) olisi ollut silkkaa hulluutta olla menemättä paikalle. Yhdessä aiemmin Pariisissa näkemäni Lambchopin kanssa nämä tekijät ovat nuoruudestani asti olleet soundtrackia aikuistumiselle: näin yli kolmekymppisenä alan tajuta, että lopulta soittolistallani jäävät jäljelle vain hillityt herrat puvuntakeissaan (vaikkakin Divine Comedyn Neil Hannon lienee kaikkea muuta kuin hillitty ja Lambchopin Kurt Wagner tunnetaan ennen kaikkea baseball-hatustaan) ja heidän seurakseen ilmestyy vanhoja partoja menneiltä vuosisadoilta. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä, Divine Comedy jo useiden kuukausien ajan, ja minulla oli onnea matkassa, kun onnistuin samana iltana saamaan viimeisen peruutuslipun alakerran perimmäiselle paikalle.

Tindersticksin Stuart A. Staples Philharmoniassa.

Tindersticksin Stuart A. Staples Philharmoniassa.

Tindersticksin konserttia katsoin yläaitiosta, ja jaksoin hämmästellä suu auki kahta asiaa: 1) yhtyeen uskomatonta, hiljaista tyylitajua, yhtään turhaa nuottia ei kuultu, vaikka 2) salin äänentoisto oli täydellisen korvia hivelevä, äänikuva niin tasapainoinen, että voisin kuvitella sen olevan yhtyeellekin harvinaista herkkua. Laulaja-kitaristi Stuart A. Staples huomauttikin välispiikissään korkeatasoisesta akustiikasta.

Konsertissa painottui yhtyeen uudempi tuotanto, mikä ei haitannut lainkaan, vaikka osa kappaleista lähestyykin puhdasta äänikuvaa: niissä on aina tunnelmaa ja tyyliä, mutta etenkin levyllä välillä puuttuu intensiteettiä. Mutta silloin tällöin jotain alkaa tapahtua, ja tyynen kärsimyksen keskeltä esiin kohoaa jumalaisia kertosäkeitä ja jopa metallisia riffejä, joita jouset korostavat. Kahdesti yritetty yhtyeen ensimmäisen levyn helmi She’s Gone oli erityinen kohokohta.

Divine Comedyn Neil Hannon Philharmoniassa

Divine Comedyn Neil Hannon Philharmoniassa

Divine Comedyn konsertti oli huomattavasti riehakkaampi kokemus, minkä vuoksi akustiikka ei ehkä ollut vastaavalla huipputasolla. Tindersticksiin verrattuna tämä kuulosti melkein orkestroidulta punkilta. Neil Hannon otti lavan haltuun ja heitti läppää älykkäästä koirastaan, surkeasta ranskantaidostaan ja epäonnistuneista kitarasooloistaan. Konsertti oli kattava ja pitkä (kahteen osaan jaettu) läpileikkaus yhtyeen uraan, erityisinä kohokohtina kuultiin myös omat suosikkikappaleeni Our Mutual Friend ja Lady of a Certain Age. Kirjallisuuden ystävälle korkeakulttuurin eri muotojen kanssa luontevasti flirttaileva, tyylitajuinen yhtye on mitä luontevin fanitettava. The Booklovers -kappaleen kirjailijaluettelo oli tähän konserttiin korvattu nimiväännöksillä, kuten Novella Fitzgerald tai Prints. Huikeaa.

La laïcité

Charlie laicite

Kun kävin naapurustossamme sijaitsevassa Pantheonissa tervehtimässä kuolleita kirjailijoita, mietin miltä vastaava tasavaltalaisuuden monumentti näyttäisi Suomessa. Varmaan aika uskonnolliselta, todennäköisesti se olisi kirkko. Tasavaltalaisuuskaan ei tunnu lopulta niin tärkeältä. Jos Kokoomus olisi saanut tahtonsa läpi ja Suomesta olisi itsenäistymisen jälkeen tullut kuningaskunta, monumentti olisi sama: siellä olisivat Snellmann, Lönnrot, Sibelius, Cygnaeus, Nurmi, Runeberg, Canth. Kaikki presidentit. Piispat? Aleksis Kivi olisi siirretty sinne juhlallisin menoin joskus 1930-luvulla, Eino Leino 1950-luvulla, liikuttavin puhein nerouden kovasta hinnasta. Väinö Linnan jälkeen ketään paitsi poliitikkoja ei olisi enää katsottu kunnian arvoiseksi, nyt monumentti olisi kulttuurisesti jo todella pölyinen, vain koululaisryhmät uskollisesti kiinnittäisivät purukumia sen käytäville. Monumentti olisi itse asiassa omistettu itsenäisyydelle. Suomessa itsenäisyys on niin tärkeä asia, että se peittää alleen valtiomuodon. Nämä ovat totta kai kytköksissä, myös talvisodan myyttiin kuuluu vapauden käsite, joka kytkeytyy vahvasti tasavallan ideaan –  Suomessa se on vapaus jostakin, ei johonkin. Koti, uskonto, isänmaa – melkoinen umpio, jos vertaa tasavallan kolmeen ihanteeseen.

Tässä maassa, joka elää viidettä tasavaltaansa ja joka oli miehitetty toisen maailmansodan aikaan, on kiinnostavaa reflektoida näitä ilmiöitä suhteessa kotimaahan. Täällä tiedetään paljon enemmän siitä, miten tasavaltaa eivät uhkaa vain ulkoiset vaan ennen kaikkea sisäiset voimat. Ranskan julkisissa monumenteissa näkyy edelleen taistelu tunnustuksettomuuden ja uskonnon välillä. Alun perin Pariisin suojeluspyhimys Pyhälle Genevièvelle rakennutetun, melkein välittömästi tasavaltalaisten vallankumouksellisten valtaaman Pantheonin päällyskerros on edelleen täynnä uskonnollista taidetta keisari Napoleon III:n ajalta. Valtion sekularisoiminen, laïcité, toteutettiin Ranskassa vuonna 1905, ja aivan viime vuosiin asti siihen liittyvää lainsäädäntöä on määrätietoisesti edistetty, joku sanoisi kiristetty. Koulujen uskonnollisten symbolien kielto ja julkisten paikkojen burkha-kielto tunnetaan Suomessakin hyvin. Laïcité on mainittu (valitettavan vaillinnaisesti) seuraamassani Charlie-iskujen jälkeisessä julkisessa keskustelussa vielä useammin kuin liberté, égalité ja fraternité – ehkä siksi, että tunnustuksettomuus tuntuu näistä kaikkein suorimmin olevan uhattuna. Vaikuttaa, että ainakin Suomessa se on näistä käsitteistä huonoiten ymmärretty – valtionkirkko on meillä ateistienkin äidinmaitoa.

Vasemmistolaisen Liberation-lehden perustaja Serge July sanoo saman julkaisun haastattelussa eilen (July on jäänyt eläkkeelle vuonna 2006, haastattelu on nyt julkaistu hänen kirjoittamansa massiivisen journalismin sanakirjan vuoksi): ”Yhdysvalloissa ja anglo-saksisissa maissa laïcitén periaatetta ei ole – presidentit astuvat virkaan vannoen valan käsi raamatulla. Amerikkalainen yhteiskunta on hyvin uskonnollinen, siellä varotaan viimeiseen asti loukkaamasta lukijoiden jumalia. Ja markkinointiosastot ovat epäilemättä vaikuttaneet lehdistön rappeutumiseen. Laïcité on edistystä kaikille yhteiskunnille, niin väitän, se yksin takaa vapauden uskoa tai olla uskomatta. Ranskalaisella lehdistöllä on rooli leikkiä tällä alueella, tämän 7 miljoonaa Charlie Hebdon ostajaa on vahvistanut. Olemme huomaamassa uudelleen, kuinka ilmaisunvapaus on jatkuvaa taistelua.”

Tämä keskustelu on Suomessa vielä pitkälti käymättä, enkä tässä kirjoituksessa markkinoi mitään tiettyä näkökantaa aiheeseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että Charlie Hebdossakin jyrkimmän pilkan kohteeksi ovat joutuneet juuri laïcitéa uhkaavat voimat. Iskujen jälkeisessä numerossa aistii suuren hämmennyksen: keitä oikein ovat nämä lehden uudet ystävät? Miten paavi voi ”olla Charlie”?