Charlie-marssilla sunnuntaina

Muutin Pariisiin keskiviikkona 7.1.2015. Kun soitin vuokranantajalleni asunnon alaovelta Latinalaiskorttelissa noin klo 14, hän kertoi että kaksitoista oli kuollut terrori-iskussa (”vaikka senhän sinä tiesitkin”). Minuuttia aiemmin alakerran ravintolasta ulos tullut mies oli sanonut vaimolleen, näyttäen järkyttyneeltä: ”C’est horrible”. Ajattelin, että ravintolan täytyy olla kammottavan huono.

Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt kävelymatkaani Luxembourgin RER-asemalta uudelle asunnolleni. En ollut aiemmin käynyt Pariisissa, imin sisääni historiallisen kaupungin katuja ja maamerkkejä Pantheonista Sorbonneen ja Notre-Damen katedraaliin. Olin miltei euforisessa tilassa, heti ihastunut kaupunkiin. Olen muistavinani, että samaan aikaan ihmisiä kerääntyi ravintoloissa ruutujen äärille. Tämä oli kuitenkin huomioni periferiassa. Alle tunnin matka lentokentältä asunnolle oli Pariisin-aikani aivan liian lyhyt ”viaton” kausi. Seuraavaa kolmea kuukautta leimaavat tavalla tai toisella keskiviikon 7.1. tapahtumat.

Päästyäni asunnolle olin järkyttynyt, taisin itkeä. Aloin selvittää mahdollisimman perusteellisesti mitä oli tapahtunut köykäistä puhelimeni nettiyhteyttä käyttäen. Tuntia myöhemmin lähdin ulos kuin eri maailmaan. Romanssi oli ohi ennen kuin oikein alkoikaan. Nopeasti huomasin, että turistien Pariisissa vähän oli muuttunut. Notre-Damen edusta oli täynnä kaikilla eri Baabelin kielillä höpöttäviä turistioppaita, Pont de l’Archevêchéllä näin ainakin kymmenen paria kuvaamassa tuoreita rakkauden lukkojaan. Toivoin, että lukkojen paino romahduttaisi sillan. Toivoin, että kaikki olisivat hiljaa ja miettisivät mitä oli tapahtunut. Turha toivo, drama queen.

Tämän kirjoituksen aihe ei ole Charlie Hebdo -lehti, terrori-iskut tai Euroopan poliittinen tulevaisuus. Niistä on kirjoitettu jo loputtoman paljon, eikä minulla juuri nyt ole uutta sanottavaa (ehkä myöhemmin on). On ollut hienoa näiden päivien aikana seurata, millainen henki Pariisiin on kehittynyt: päättäväinen, yhteisiä arvoja korostava, peloton. Varmasti järkyttäviä asioita tulee tapahtumaan ja muukalaisviha tulee nostamaan päätään, mutta itse olen nyt nähnyt kaikkien kansanryhmien ottavan kantaa terrorismia ja tappamista vastaan.Se luo toivoa. Olipa Charlien politiikasta mitä mieltä tahansa (en ole selvittänyt asiaa itselleni vielä perusteellisesti), lehti antaa kasvot pelottomalle kansalaistoiminnalle ja radikaalille ilmaisunvapaudelle, mikä inspiroi nyt miljoonia. Huomenna pyrin ostamaan uuden numeron heti aamulla.

Oma Pariisini on ollut viiniä, patonkia, juoksua, kirjallisuutta ja taidenäyttelyitä. Ennen kaikkea Pariisi heräsi taas henkiin raskaan laahuksen alta sunnuntaina 11.1., kun kaksi miljoonaa ihmistä marssi Bastillen aukiolle Haussmannin bulevardeja pitkin (ne on varmaan suunniteltukin jotain tällaista varten?). Kokemus oli voimaannuttava, unohtumaton, vaikka toki myös hieman raskas (Place de la Republiquelta oli vaikea päästä tungoksessa eteenpäin). Alla on joitain tunnelmakuvia. Näin hienoja ranskalaisia madameja ja monsieureita, baskeripäisiä opiskelijoita, ortodoksijuutalaisia, kurdeja, palestiinalaisia, vasemmistoa, oikeistoa, rutkasti ihmiskuntaa. Tällaisiin hetkiin on hyvä muistoissaan tarttua, jos epätoivo jatkossa iskee.