Pariisin uusi Philharmonie, kaksi konserttia

Pariisiin avattiin uusi musiikkitalo, Philharmonie de Paris, 14.1. tänä vuonna. Avajaiskonsertti omistettiin viikkoa aiemmin tapahtuneiden Charlie Hebdo -iskujen uhreille, ja paikalla oli myös presidentti François Hollande. Paikan sijaintia on kritisoitu, sillä se sijaitsee Parc de La Villettessä kaupungin hieman rähjäisemmissä pohjoisosissa, joissa asuivat myös iskut toteuttaneet Kouachin veljekset.

Villette

Kun astuu ulos Porte de Pantin -metroaseman käytävästä, käy ilmeiseksi miksi. Tämän kokoluokan rakennusprojektin on vaikea kuvitella mahtuvan keskeisempään Pariisiin, jossa on melko täyttä jo valmiiksi. Jean Nouvelin suunnittelema painovoimaa uhmaava rakennus, jonka metalliset ja betoniset muodot ovat hedelmällisessä ristiriidassa selkeän pohjageometrian kanssa, näyttää laskeutuneen pahaa aavistamattoman puiston kulmalle suoraan joltain tuntemattomalta avaruuden kolkalta.

45000-personnes-ont-deja-decouvert-la-Philharmonie-de-Paris_article_popin

Nousevine aitioineen viinitarha-tyyliin toteutettu suuri konserttisali nielee 2400 henkeä, ja on harvinaisen näyttävä aaltoilevine muotoineen. En ole vielä nähnyt klassisia konsertteja siellä, mutta orkesteri sijoittuu ilmeisesti Berliinin filharmonian ja Helsingin musiikkitalon tyyliin keskelle salia, josta kaukaisimpaankin aitioon on vain 37 metrin matka. Kun halvimmat liput (ja etenkin viime hetken tarjoukset) vielä ovat varsin kohtuuhintaisia, voisin kuvitella, että salissa tulee käytyä jatkossakin. Saliin muuttanutta Pariisin orkesteria johtaa Paavo Nurmi, ja kevään ohjelmistossa on paljon mielenkiintoisia tärppejä Sibeliuksesta Philip Glassiin ja Glenn Brancaan.

Philharmonie

Ensimmäiset konserttikokemukseni olivat kuitenkin osoitus organisaation tyylitajusta populaarimusiikin saralla. Peräkkäisinä iltoina salissa soittivat kamaripopin pitkän linjan mestariyhtyeet Tindersticks ja The Divine Comedy, ja kaltaiselleni musiikinystävälle (suosin tekijöitä, rasittaviakin, joilla on visio ja ääni) olisi ollut silkkaa hulluutta olla menemättä paikalle. Yhdessä aiemmin Pariisissa näkemäni Lambchopin kanssa nämä tekijät ovat nuoruudestani asti olleet soundtrackia aikuistumiselle: näin yli kolmekymppisenä alan tajuta, että lopulta soittolistallani jäävät jäljelle vain hillityt herrat puvuntakeissaan (vaikkakin Divine Comedyn Neil Hannon lienee kaikkea muuta kuin hillitty ja Lambchopin Kurt Wagner tunnetaan ennen kaikkea baseball-hatustaan) ja heidän seurakseen ilmestyy vanhoja partoja menneiltä vuosisadoilta. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä, Divine Comedy jo useiden kuukausien ajan, ja minulla oli onnea matkassa, kun onnistuin samana iltana saamaan viimeisen peruutuslipun alakerran perimmäiselle paikalle.

Tindersticksin Stuart A. Staples Philharmoniassa.

Tindersticksin Stuart A. Staples Philharmoniassa.

Tindersticksin konserttia katsoin yläaitiosta, ja jaksoin hämmästellä suu auki kahta asiaa: 1) yhtyeen uskomatonta, hiljaista tyylitajua, yhtään turhaa nuottia ei kuultu, vaikka 2) salin äänentoisto oli täydellisen korvia hivelevä, äänikuva niin tasapainoinen, että voisin kuvitella sen olevan yhtyeellekin harvinaista herkkua. Laulaja-kitaristi Stuart A. Staples huomauttikin välispiikissään korkeatasoisesta akustiikasta.

Konsertissa painottui yhtyeen uudempi tuotanto, mikä ei haitannut lainkaan, vaikka osa kappaleista lähestyykin puhdasta äänikuvaa: niissä on aina tunnelmaa ja tyyliä, mutta etenkin levyllä välillä puuttuu intensiteettiä. Mutta silloin tällöin jotain alkaa tapahtua, ja tyynen kärsimyksen keskeltä esiin kohoaa jumalaisia kertosäkeitä ja jopa metallisia riffejä, joita jouset korostavat. Kahdesti yritetty yhtyeen ensimmäisen levyn helmi She’s Gone oli erityinen kohokohta.

Divine Comedyn Neil Hannon Philharmoniassa

Divine Comedyn Neil Hannon Philharmoniassa

Divine Comedyn konsertti oli huomattavasti riehakkaampi kokemus, minkä vuoksi akustiikka ei ehkä ollut vastaavalla huipputasolla. Tindersticksiin verrattuna tämä kuulosti melkein orkestroidulta punkilta. Neil Hannon otti lavan haltuun ja heitti läppää älykkäästä koirastaan, surkeasta ranskantaidostaan ja epäonnistuneista kitarasooloistaan. Konsertti oli kattava ja pitkä (kahteen osaan jaettu) läpileikkaus yhtyeen uraan, erityisinä kohokohtina kuultiin myös omat suosikkikappaleeni Our Mutual Friend ja Lady of a Certain Age. Kirjallisuuden ystävälle korkeakulttuurin eri muotojen kanssa luontevasti flirttaileva, tyylitajuinen yhtye on mitä luontevin fanitettava. The Booklovers -kappaleen kirjailijaluettelo oli tähän konserttiin korvattu nimiväännöksillä, kuten Novella Fitzgerald tai Prints. Huikeaa.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Pariisin uusi Philharmonie, kaksi konserttia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s