Kun kävin naapurustossamme sijaitsevassa Pantheonissa tervehtimässä kuolleita kirjailijoita, mietin miltä vastaava tasavaltalaisuuden monumentti näyttäisi Suomessa. Varmaan aika uskonnolliselta, todennäköisesti se olisi kirkko. Tasavaltalaisuuskaan ei tunnu lopulta niin tärkeältä. Jos Kokoomus olisi saanut tahtonsa läpi ja Suomesta olisi itsenäistymisen jälkeen tullut kuningaskunta, monumentti olisi sama: siellä olisivat Snellmann, Lönnrot, Sibelius, Cygnaeus, Nurmi, Runeberg, Canth. Kaikki presidentit. Piispat? Aleksis Kivi olisi siirretty sinne juhlallisin menoin joskus 1930-luvulla, Eino Leino 1950-luvulla, liikuttavin puhein nerouden kovasta hinnasta. Väinö Linnan jälkeen ketään paitsi poliitikkoja ei olisi enää katsottu kunnian arvoiseksi, nyt monumentti olisi kulttuurisesti jo todella pölyinen, vain koululaisryhmät uskollisesti kiinnittäisivät purukumia sen käytäville. Monumentti olisi itse asiassa omistettu itsenäisyydelle. Suomessa itsenäisyys on niin tärkeä asia, että se peittää alleen valtiomuodon. Nämä ovat totta kai kytköksissä, myös talvisodan myyttiin kuuluu vapauden käsite, joka kytkeytyy vahvasti tasavallan ideaan – Suomessa se on vapaus jostakin, ei johonkin. Koti, uskonto, isänmaa – melkoinen umpio, jos vertaa tasavallan kolmeen ihanteeseen.
Tässä maassa, joka elää viidettä tasavaltaansa ja joka oli miehitetty toisen maailmansodan aikaan, on kiinnostavaa reflektoida näitä ilmiöitä suhteessa kotimaahan. Täällä tiedetään paljon enemmän siitä, miten tasavaltaa eivät uhkaa vain ulkoiset vaan ennen kaikkea sisäiset voimat. Ranskan julkisissa monumenteissa näkyy edelleen taistelu tunnustuksettomuuden ja uskonnon välillä. Alun perin Pariisin suojeluspyhimys Pyhälle Genevièvelle rakennutetun, melkein välittömästi tasavaltalaisten vallankumouksellisten valtaaman Pantheonin päällyskerros on edelleen täynnä uskonnollista taidetta keisari Napoleon III:n ajalta. Valtion sekularisoiminen, laïcité, toteutettiin Ranskassa vuonna 1905, ja aivan viime vuosiin asti siihen liittyvää lainsäädäntöä on määrätietoisesti edistetty, joku sanoisi kiristetty. Koulujen uskonnollisten symbolien kielto ja julkisten paikkojen burkha-kielto tunnetaan Suomessakin hyvin. Laïcité on mainittu (valitettavan vaillinnaisesti) seuraamassani Charlie-iskujen jälkeisessä julkisessa keskustelussa vielä useammin kuin liberté, égalité ja fraternité – ehkä siksi, että tunnustuksettomuus tuntuu näistä kaikkein suorimmin olevan uhattuna. Vaikuttaa, että ainakin Suomessa se on näistä käsitteistä huonoiten ymmärretty – valtionkirkko on meillä ateistienkin äidinmaitoa.
Vasemmistolaisen Liberation-lehden perustaja Serge July sanoo saman julkaisun haastattelussa eilen (July on jäänyt eläkkeelle vuonna 2006, haastattelu on nyt julkaistu hänen kirjoittamansa massiivisen journalismin sanakirjan vuoksi): ”Yhdysvalloissa ja anglo-saksisissa maissa laïcitén periaatetta ei ole – presidentit astuvat virkaan vannoen valan käsi raamatulla. Amerikkalainen yhteiskunta on hyvin uskonnollinen, siellä varotaan viimeiseen asti loukkaamasta lukijoiden jumalia. Ja markkinointiosastot ovat epäilemättä vaikuttaneet lehdistön rappeutumiseen. Laïcité on edistystä kaikille yhteiskunnille, niin väitän, se yksin takaa vapauden uskoa tai olla uskomatta. Ranskalaisella lehdistöllä on rooli leikkiä tällä alueella, tämän 7 miljoonaa Charlie Hebdon ostajaa on vahvistanut. Olemme huomaamassa uudelleen, kuinka ilmaisunvapaus on jatkuvaa taistelua.”
Tämä keskustelu on Suomessa vielä pitkälti käymättä, enkä tässä kirjoituksessa markkinoi mitään tiettyä näkökantaa aiheeseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että Charlie Hebdossakin jyrkimmän pilkan kohteeksi ovat joutuneet juuri laïcitéa uhkaavat voimat. Iskujen jälkeisessä numerossa aistii suuren hämmennyksen: keitä oikein ovat nämä lehden uudet ystävät? Miten paavi voi ”olla Charlie”?
Liikahdukset 