Kävelyllä illan viiletessä Montparnassen kulmilla. Tällä puolen bulevardia kadut ovat hiljaiset, etäältä kuuluu korkojen kopinaa. Välillä tuuli lyö kasvoille hyytävinä puuskina, sitten taas tyyntyy. Pariskunta otsalamppuineen avaa viemärin kannen ja laskeutuu alas onttoihin katakombeihin. Kansi sulkeutuu, kuin lopullisesti. Ehkä he viivähtivät vain hetken varjoina luonamme.
Katselemme suklaapuotien näyteikkunoita, kirjakauppojen pölyisiä okkultistisia niteitä, joiden otsikot voi hädin tuskin ymmärtää. Taide ja alkemia. Toisella puolen tietä on viinikellari avoinna, edessä istuu väkeä. Menemme sisään, totta kai. Seinillä on riveittäin pulloja, sur place ou emporter? Sur place. Avec un plateau de fromage, s’il vous plait.
Sisään astelee amerikkalainen pariskunta, tukeva leppoisa mies ja paljon naurava nainen minihameessa. Viereisestä hotellista, tulleet Teksasista jatkolennolla New Yorkin kautta, käyvät täällä joka ilta. What’s new, Jean-Pierre? Quoi de neuf? Tämän verran ja enemmän oppii minuutissa, oman pöydän hitaan keskustelun taukojen välissä. Edes heidän itsetietoinen äänekkyytensä ei nyt häiritse tunnetusti herkkiä pohjoismaalaisia (turisteja pitäisi vihata, mutta itse olen kyllä melkein aina pitänyt meistä), sillä viinit ja juusto ovat erinomaisia, kaikki Etelä-Ranskasta.
Kaupan ja ravintolan mutkaton välimuoto on hieno keksintö, ja sula mahdottomuus ajatella kotimaahan. Ystävällinen palvelu, kotoisa tunnelma; kulman helmi, varustettu ulkovessalla ja muilla mukavuuksilla, sisälläkin on todella kylmä; tarjoaa ensiluokkaisia tuotteita. Ranska on kyllä keskeinen Byroslavian osavaltio, mutta tällaisissa paikoissa se ei näy. Viereisen pöydän miehet kaivavat esiin trumpetin ja harmonikan, accordion aloittaa Amélien teeman. Sorry girls. Seuraa omaa tuotantoa, kymmenisen minuuttia kestävä hidas ja kaunis kappale, johon trumpetti soittaa viipyilevää teemaa.
Aukioloaikojen mukaan viiniputiikin pitäisi olla sulkeutunut jo tunti sitten, lapuilla varoitellaan myös olemaan hiljaa ja ajattelemaan naapureita. Kello on kaksitoista, viiniputiikin ovi on avoinna hyytävälle Montparnasselle, kissa ylittää kadun, trumpetti soi, kunnes kaikki lähtevät yhdessä tupakalle. Nael-niminen mies kertoo asuneensa koko ikänsä Pariisissa, ja olevansa ensimmäistä kertaa tässä viinikellarissa. Olemme onnekkaita, hän sanoo, kun löysimme paikalle näin pian.
Parhaat asiat täällä tuntuvat löytyvän kuljeskellen, vaikka kirjahylly ja pää olisivat täynnä paikallistietoutta. Ei pidä antaa kolean tuulen kangistaa luita ja seikkailumieltä. Kaupungin ensimmäinen pyhimys, roomalaisten 200-luvulla mestauttama Denis, kuitenkin perimätiedon mukaan kulki pää kainalossaan Montmartelta yli kymmenen kilometriä pohjoiseen, missä uskova roomalaisnainen hänet hautasi. Paikalle kasvoi heti valkoinen vehnäntähkä, nyt siellä on kirkko. Tässä ehkä esikuva myös jatkuvan kuljeskelun väsyttämille jaloille.
Liikahdukset 