Surulliset liput, pommit ja poliisit

Tein identiteettipolitiikkaa, sellainen näköjään kiinnostaa laajasti.

Poistin Ranskan lipun FB-profiilikuvani päältä. En kehota ketään tekemään samoin, tai olemaan tekemättä. Tekoni myötä maailma ei muuttunut paremmaksi tai huonommaksi. Beirut, Bagdad tai muut maailman tragediat (kynttilä kaikille) eivät tietääkseni vaikuttaneet asiaan.

Näin painajaisia Nairobin Westgaten kauppakeskuksesta vuoden 2013 panttivankiskujen jälkeen, koska muistan paikan rakenteen niin hyvin – minnekään ei voinut paeta, aina oli lasikatto, seinä tai avara aula vastassa. Vaikka painajaiset antavat odottaa itseään, viime viikonlopun tapahtumat tulevat pysymään mielessä. Vain aika (sattuma) erottaa uhreista, ei paikka (konkretia).

Kymmenennen kaupunginosan muistan vilkkaana seutuna, jonne voi eksyä ja jossa pidetään hauskaa. Bataclanissa aioin käydä monta kertaa, mutta en koskaan käynyt. Voin hyvin kuvitella, että Eagles of Death Metalin konsertti olisi ollut ensimmäinen kerta – pidän yhtyeestä. Kuulemma kaikki pariisilaiset ovat joskus käyneet tuolla legendaarisella klubilla.

Mieleen mahtuu maailmalta erittynyttä surua vain tietyn verran, eikä säiliö voi aina olla täysi. Onneksi suru tihkuu meille lähinnä median välittämänä, sitä on niin paljon että suodatinta tarvitaan. Tällä hetkellä erottelun periaatteet ovat kyllä aika karkeat, kärjistäen: tuttu suru myy paremmin kuin vieras.

Kun François Hollande ilmoitti parlamentissa maansa olevan ”sodassa”, mielessäni Ranskan lippu muuttui surun ja solidaarisuuden symbolista (tuskin parhaasta mahdollisesta, mutta yhteisestä) takaisin uhoonsa käpertyneen kansallisvaltion kuoreksi, jota käytetään kovien puheiden taustakankaana. En usko, että alhaista suosiotaan äkkipikaisilla sotatoimilla ja poliisivaltion pystyttämisellä nostamaan pyrkivän presidentin politiikka on kestävällä pohjalla. Tällaista tapahtuu nyt ympäri maailmaa. Myös Suomessa kunnioitettu johtajamme totesi, että tietyistä arvoista joudutaan nyt tinkimään turvallisuuden vuoksi. Sotilaallista apua on pyydetty.

Kymmenen vuotta sitten Pariisin lähiöissä paloivat autot. Nämä nykyiset jihadistit näyttävät olevan mellakoiden sukupolvea, vihaisia ranskalaisia nuoria vailla suuntaa. He eivät edusta uskontoa, sivilisaatiota tai tapaa ajatella, vaan nihilismiä, barbariaa ja ajattelemattomuutta. He ovat väkivaltafantasioista elämäänsä sisältöä löytäneitä pelkureita, joille me kanssakulkijat emme ole onnistuneet näyttämään muutakaan elämisen arvoista. Heidän kaltaisensa eivät synny tyhjästä. Pommit ja poliisit eivät heitä poista.

Mainokset

Iltakävely

Kävelyllä illan viiletessä Montparnassen kulmilla. Tällä puolen bulevardia kadut ovat hiljaiset, etäältä kuuluu korkojen kopinaa. Välillä tuuli lyö kasvoille hyytävinä puuskina, sitten taas tyyntyy. Pariskunta otsalamppuineen avaa viemärin kannen ja laskeutuu alas onttoihin katakombeihin. Kansi sulkeutuu, kuin lopullisesti. Ehkä he viivähtivät vain hetken varjoina  luonamme.

Katselemme suklaapuotien näyteikkunoita, kirjakauppojen pölyisiä okkultistisia niteitä, joiden otsikot voi hädin tuskin ymmärtää. Taide ja alkemia. Toisella puolen tietä on viinikellari avoinna, edessä istuu väkeä. Menemme sisään, totta kai. Seinillä on riveittäin pulloja, sur place ou emporter? Sur place. Avec un plateau de fromage, s’il vous plait.

Sisään astelee amerikkalainen pariskunta, tukeva leppoisa mies ja paljon naurava nainen minihameessa. Viereisestä hotellista, tulleet Teksasista jatkolennolla New Yorkin kautta, käyvät täällä joka ilta. What’s new, Jean-Pierre? Quoi de neuf? Tämän verran ja enemmän oppii minuutissa, oman pöydän hitaan keskustelun taukojen välissä. Edes heidän itsetietoinen äänekkyytensä ei nyt häiritse tunnetusti herkkiä pohjoismaalaisia (turisteja pitäisi vihata, mutta itse olen kyllä melkein aina pitänyt meistä), sillä viinit ja juusto ovat erinomaisia, kaikki Etelä-Ranskasta.

Kaupan ja ravintolan mutkaton välimuoto on hieno keksintö, ja sula mahdottomuus ajatella kotimaahan. Ystävällinen palvelu, kotoisa tunnelma; kulman helmi, varustettu ulkovessalla ja muilla mukavuuksilla, sisälläkin on todella kylmä; tarjoaa ensiluokkaisia tuotteita. Ranska on kyllä keskeinen Byroslavian osavaltio, mutta tällaisissa paikoissa se ei näy. Viereisen pöydän miehet kaivavat esiin trumpetin ja harmonikan, accordion aloittaa Amélien teeman. Sorry girls. Seuraa omaa tuotantoa, kymmenisen minuuttia kestävä hidas ja kaunis kappale, johon trumpetti soittaa viipyilevää teemaa.

Aukioloaikojen mukaan viiniputiikin pitäisi olla sulkeutunut jo tunti sitten, lapuilla varoitellaan myös olemaan hiljaa ja ajattelemaan naapureita. Kello on kaksitoista, viiniputiikin ovi on avoinna hyytävälle Montparnasselle, kissa ylittää kadun, trumpetti soi, kunnes kaikki lähtevät yhdessä tupakalle. Nael-niminen mies kertoo asuneensa koko ikänsä Pariisissa, ja olevansa ensimmäistä kertaa tässä viinikellarissa. Olemme onnekkaita, hän sanoo, kun löysimme paikalle näin pian.

Parhaat asiat täällä tuntuvat löytyvän kuljeskellen, vaikka kirjahylly ja pää olisivat täynnä paikallistietoutta. Ei pidä antaa kolean tuulen kangistaa luita ja seikkailumieltä. Kaupungin ensimmäinen pyhimys, roomalaisten 200-luvulla mestauttama Denis, kuitenkin perimätiedon mukaan kulki pää kainalossaan Montmartelta yli kymmenen kilometriä pohjoiseen, missä uskova roomalaisnainen hänet hautasi. Paikalle kasvoi heti valkoinen vehnäntähkä, nyt siellä on kirkko. Tässä ehkä esikuva myös jatkuvan kuljeskelun väsyttämille jaloille.

Pariisin uusi Philharmonie, kaksi konserttia

Pariisiin avattiin uusi musiikkitalo, Philharmonie de Paris, 14.1. tänä vuonna. Avajaiskonsertti omistettiin viikkoa aiemmin tapahtuneiden Charlie Hebdo -iskujen uhreille, ja paikalla oli myös presidentti François Hollande. Paikan sijaintia on kritisoitu, sillä se sijaitsee Parc de La Villettessä kaupungin hieman rähjäisemmissä pohjoisosissa, joissa asuivat myös iskut toteuttaneet Kouachin veljekset.

Villette

Kun astuu ulos Porte de Pantin -metroaseman käytävästä, käy ilmeiseksi miksi. Tämän kokoluokan rakennusprojektin on vaikea kuvitella mahtuvan keskeisempään Pariisiin, jossa on melko täyttä jo valmiiksi. Jean Nouvelin suunnittelema painovoimaa uhmaava rakennus, jonka metalliset ja betoniset muodot ovat hedelmällisessä ristiriidassa selkeän pohjageometrian kanssa, näyttää laskeutuneen pahaa aavistamattoman puiston kulmalle suoraan joltain tuntemattomalta avaruuden kolkalta.

45000-personnes-ont-deja-decouvert-la-Philharmonie-de-Paris_article_popin

Nousevine aitioineen viinitarha-tyyliin toteutettu suuri konserttisali nielee 2400 henkeä, ja on harvinaisen näyttävä aaltoilevine muotoineen. En ole vielä nähnyt klassisia konsertteja siellä, mutta orkesteri sijoittuu ilmeisesti Berliinin filharmonian ja Helsingin musiikkitalon tyyliin keskelle salia, josta kaukaisimpaankin aitioon on vain 37 metrin matka. Kun halvimmat liput (ja etenkin viime hetken tarjoukset) vielä ovat varsin kohtuuhintaisia, voisin kuvitella, että salissa tulee käytyä jatkossakin. Saliin muuttanutta Pariisin orkesteria johtaa Paavo Nurmi, ja kevään ohjelmistossa on paljon mielenkiintoisia tärppejä Sibeliuksesta Philip Glassiin ja Glenn Brancaan.

Philharmonie

Ensimmäiset konserttikokemukseni olivat kuitenkin osoitus organisaation tyylitajusta populaarimusiikin saralla. Peräkkäisinä iltoina salissa soittivat kamaripopin pitkän linjan mestariyhtyeet Tindersticks ja The Divine Comedy, ja kaltaiselleni musiikinystävälle (suosin tekijöitä, rasittaviakin, joilla on visio ja ääni) olisi ollut silkkaa hulluutta olla menemättä paikalle. Yhdessä aiemmin Pariisissa näkemäni Lambchopin kanssa nämä tekijät ovat nuoruudestani asti olleet soundtrackia aikuistumiselle: näin yli kolmekymppisenä alan tajuta, että lopulta soittolistallani jäävät jäljelle vain hillityt herrat puvuntakeissaan (vaikkakin Divine Comedyn Neil Hannon lienee kaikkea muuta kuin hillitty ja Lambchopin Kurt Wagner tunnetaan ennen kaikkea baseball-hatustaan) ja heidän seurakseen ilmestyy vanhoja partoja menneiltä vuosisadoilta. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä, Divine Comedy jo useiden kuukausien ajan, ja minulla oli onnea matkassa, kun onnistuin samana iltana saamaan viimeisen peruutuslipun alakerran perimmäiselle paikalle.

Tindersticksin Stuart A. Staples Philharmoniassa.

Tindersticksin Stuart A. Staples Philharmoniassa.

Tindersticksin konserttia katsoin yläaitiosta, ja jaksoin hämmästellä suu auki kahta asiaa: 1) yhtyeen uskomatonta, hiljaista tyylitajua, yhtään turhaa nuottia ei kuultu, vaikka 2) salin äänentoisto oli täydellisen korvia hivelevä, äänikuva niin tasapainoinen, että voisin kuvitella sen olevan yhtyeellekin harvinaista herkkua. Laulaja-kitaristi Stuart A. Staples huomauttikin välispiikissään korkeatasoisesta akustiikasta.

Konsertissa painottui yhtyeen uudempi tuotanto, mikä ei haitannut lainkaan, vaikka osa kappaleista lähestyykin puhdasta äänikuvaa: niissä on aina tunnelmaa ja tyyliä, mutta etenkin levyllä välillä puuttuu intensiteettiä. Mutta silloin tällöin jotain alkaa tapahtua, ja tyynen kärsimyksen keskeltä esiin kohoaa jumalaisia kertosäkeitä ja jopa metallisia riffejä, joita jouset korostavat. Kahdesti yritetty yhtyeen ensimmäisen levyn helmi She’s Gone oli erityinen kohokohta.

Divine Comedyn Neil Hannon Philharmoniassa

Divine Comedyn Neil Hannon Philharmoniassa

Divine Comedyn konsertti oli huomattavasti riehakkaampi kokemus, minkä vuoksi akustiikka ei ehkä ollut vastaavalla huipputasolla. Tindersticksiin verrattuna tämä kuulosti melkein orkestroidulta punkilta. Neil Hannon otti lavan haltuun ja heitti läppää älykkäästä koirastaan, surkeasta ranskantaidostaan ja epäonnistuneista kitarasooloistaan. Konsertti oli kattava ja pitkä (kahteen osaan jaettu) läpileikkaus yhtyeen uraan, erityisinä kohokohtina kuultiin myös omat suosikkikappaleeni Our Mutual Friend ja Lady of a Certain Age. Kirjallisuuden ystävälle korkeakulttuurin eri muotojen kanssa luontevasti flirttaileva, tyylitajuinen yhtye on mitä luontevin fanitettava. The Booklovers -kappaleen kirjailijaluettelo oli tähän konserttiin korvattu nimiväännöksillä, kuten Novella Fitzgerald tai Prints. Huikeaa.

La laïcité

Charlie laicite

Kun kävin naapurustossamme sijaitsevassa Pantheonissa tervehtimässä kuolleita kirjailijoita, mietin miltä vastaava tasavaltalaisuuden monumentti näyttäisi Suomessa. Varmaan aika uskonnolliselta, todennäköisesti se olisi kirkko. Tasavaltalaisuuskaan ei tunnu lopulta niin tärkeältä. Jos Kokoomus olisi saanut tahtonsa läpi ja Suomesta olisi itsenäistymisen jälkeen tullut kuningaskunta, monumentti olisi sama: siellä olisivat Snellmann, Lönnrot, Sibelius, Cygnaeus, Nurmi, Runeberg, Canth. Kaikki presidentit. Piispat? Aleksis Kivi olisi siirretty sinne juhlallisin menoin joskus 1930-luvulla, Eino Leino 1950-luvulla, liikuttavin puhein nerouden kovasta hinnasta. Väinö Linnan jälkeen ketään paitsi poliitikkoja ei olisi enää katsottu kunnian arvoiseksi, nyt monumentti olisi kulttuurisesti jo todella pölyinen, vain koululaisryhmät uskollisesti kiinnittäisivät purukumia sen käytäville. Monumentti olisi itse asiassa omistettu itsenäisyydelle. Suomessa itsenäisyys on niin tärkeä asia, että se peittää alleen valtiomuodon. Nämä ovat totta kai kytköksissä, myös talvisodan myyttiin kuuluu vapauden käsite, joka kytkeytyy vahvasti tasavallan ideaan –  Suomessa se on vapaus jostakin, ei johonkin. Koti, uskonto, isänmaa – melkoinen umpio, jos vertaa tasavallan kolmeen ihanteeseen.

Tässä maassa, joka elää viidettä tasavaltaansa ja joka oli miehitetty toisen maailmansodan aikaan, on kiinnostavaa reflektoida näitä ilmiöitä suhteessa kotimaahan. Täällä tiedetään paljon enemmän siitä, miten tasavaltaa eivät uhkaa vain ulkoiset vaan ennen kaikkea sisäiset voimat. Ranskan julkisissa monumenteissa näkyy edelleen taistelu tunnustuksettomuuden ja uskonnon välillä. Alun perin Pariisin suojeluspyhimys Pyhälle Genevièvelle rakennutetun, melkein välittömästi tasavaltalaisten vallankumouksellisten valtaaman Pantheonin päällyskerros on edelleen täynnä uskonnollista taidetta keisari Napoleon III:n ajalta. Valtion sekularisoiminen, laïcité, toteutettiin Ranskassa vuonna 1905, ja aivan viime vuosiin asti siihen liittyvää lainsäädäntöä on määrätietoisesti edistetty, joku sanoisi kiristetty. Koulujen uskonnollisten symbolien kielto ja julkisten paikkojen burkha-kielto tunnetaan Suomessakin hyvin. Laïcité on mainittu (valitettavan vaillinnaisesti) seuraamassani Charlie-iskujen jälkeisessä julkisessa keskustelussa vielä useammin kuin liberté, égalité ja fraternité – ehkä siksi, että tunnustuksettomuus tuntuu näistä kaikkein suorimmin olevan uhattuna. Vaikuttaa, että ainakin Suomessa se on näistä käsitteistä huonoiten ymmärretty – valtionkirkko on meillä ateistienkin äidinmaitoa.

Vasemmistolaisen Liberation-lehden perustaja Serge July sanoo saman julkaisun haastattelussa eilen (July on jäänyt eläkkeelle vuonna 2006, haastattelu on nyt julkaistu hänen kirjoittamansa massiivisen journalismin sanakirjan vuoksi): ”Yhdysvalloissa ja anglo-saksisissa maissa laïcitén periaatetta ei ole – presidentit astuvat virkaan vannoen valan käsi raamatulla. Amerikkalainen yhteiskunta on hyvin uskonnollinen, siellä varotaan viimeiseen asti loukkaamasta lukijoiden jumalia. Ja markkinointiosastot ovat epäilemättä vaikuttaneet lehdistön rappeutumiseen. Laïcité on edistystä kaikille yhteiskunnille, niin väitän, se yksin takaa vapauden uskoa tai olla uskomatta. Ranskalaisella lehdistöllä on rooli leikkiä tällä alueella, tämän 7 miljoonaa Charlie Hebdon ostajaa on vahvistanut. Olemme huomaamassa uudelleen, kuinka ilmaisunvapaus on jatkuvaa taistelua.”

Tämä keskustelu on Suomessa vielä pitkälti käymättä, enkä tässä kirjoituksessa markkinoi mitään tiettyä näkökantaa aiheeseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että Charlie Hebdossakin jyrkimmän pilkan kohteeksi ovat joutuneet juuri laïcitéa uhkaavat voimat. Iskujen jälkeisessä numerossa aistii suuren hämmennyksen: keitä oikein ovat nämä lehden uudet ystävät? Miten paavi voi ”olla Charlie”?

Pariisin juoksut

Pariisi on paitsi kulttuurin koti, myös erinomainen urheilukaupunki, ja olen huomannut, että helpoin tapa tutustua kaupungin rakenteeseen on yksinkertaisesti laittaa lenkkitossut jalkaan ja lähteä kaduille. Ilman karttaa tai tarkkaa suunnitelmaa liikkuessaan päätyy helposti odottamattomiin paikkoihin, joissa voi sitten myöhemmin vierailla kaikessa rauhassa. Juostessa näkee suuret linjat, mikä on hyvä tapa aloittaa mikä tahansa tarkastelu. Juoksu on induktiivista: kerään nopeasti suuren joukon sekavia havaintoja, joista johdan kuvan kokonaisuudesta, kuinka virheellisen tahansa. Sitä ehtii kyllä korjata myöhemmin. Usein ajattelen kaupunkeja, joissa on aiemmin vain käynyt, ja myöhemmin asunut. Etenkin Helsinki tuntuu täysin eri paikalta kuin se kaupunki, jossa aikoinaan melko säännöllisesti vierailin. Muutettuani Vallila loksahti jostain periferiasta Pasilan viereen, löysin Keskuspuiston ja kaupungin pitkät rannat. Luulen, että jos olisin harrastanut juoksua tuolloin, minulla olisi ollut ennen muuttoa tarkempi kuva kaupungista. Mutta epätarkkuus on myös rikkautta, valkoiset läikät kartalla täyttää mielikuvitus. Tuntematon Helsinki oli paljon jännittävämpi.

Sama havainto pätee lopulta melkein kaikkiin kaupunkeihin, Jämsästä Barcelonaan, mutta minulla oli hieman ennakkoluuloja Pariisista: olisiko täällä asiallista näyttäytyä oranssissa teknisessä paidassa ja kirjavissa Asicseissa muualla kuin tietyissä, urheilulle omistautuneissa paikoissa. Perille päästyäni huomasin pian, että paikalliset ovat kovia juoksemaan, kun Seinen paikoin ahtaat rannat muistuttivat turistien ja lenkkeilijöiden kireästi liikkuvaa palapeliä, ja itsekin lähdin lenkille heti toisena päivänä. PK-vauhtini ilman häiriöitä noin 5:10 m/km, ja täällä tulee ohitelluksi huomattavasti enemmän kuin Helsingissä tuota vauhtia juostessaan. Tämä on myönteinen asia – kovakuntoisilta hahmoilta voi aina oppia, vaikka he itse eivät aina oikein ehdi tehdä havaintoja ympäristöstään: erään kerran olin vähällä tulla työnnetyksi Seineen eräässä ahtaassa raossa, jossa joki pyyhkii kiveyksen yli.

Silloin juoksin Seinen vasenta rantaa pitkin, ohi kirjakauppiaiden puotien paikoilleen jämähtäneitä sikarinpolttelijoita ja japanilaisia koulutyttölaumoja väistellen beaux arts -tyyliselle Aleksanteri III:n sillalle, joka on omistettu Ranskan ja Venäjän sotilasliitolle vuosina 1892-1917 – kuka muistaa tämän allianssin? Venäläisissä 1800-luvun romaaneissa puhutaan aina Ranskaa, ranskalaisissa ei koskaan Venäjää. Peruskiven muurasi tsaari Nikolai II vuonna 1896. Silta on ehkä Pariisin komein kullattuine figuureineen, ja yhdistää hienosti suoraan linjaan Champs-Élyséen ja Invalidihotellin laajat aukiot, samaan tapaan kuin Pantheon on linjassa Eiffel-tornin kanssa. Ranskalaiset ovat järjestyksen ja geometrian kansaa, vaikka muutakin kuulee väitettävän. Tornia on hyvä ihailla myös Aleksanterin sillalta noin 45 asteen kulmassa.

alexander-bridge-eiffel

Torni itsessään oli lenkin seuraava kohde: sen ali juokseminen on kokemus, jossa taivas kirkastuu, valo tiivistyy ja maailma tulee suureksi jälleen. Voisi luulla, että liioittelen, mutta itse koen suuret rakennukset juuri näin: ne näyttävät havainnollisesti, miten paljon tilaa on ympärillä, pakottavat hetkeksi ulos itsestä, omista tunkkaisista varmuuksista. Eiffel-tornin kaltainen geometrisesti suoraviivainen ja yksinkertaisen värinen rakennus vielä korostaa tätä efektiä, jonka muistan kokeneeni myös ensimmäistä kertaa metrosta Manhattanille noustessani.

booksellers-along-the-seine

Tornin puisto muutamaan kertaan ympäri ja takaisin Seinelle, kirjakauppiaiden kojuja väistellen ja mahdollisia tulevia kirjahankintoja vilkuillen eteenpäin. Turistikujien kebabinlöyhkän läpi Luxemburgin puistoon, jonka kahden kilometrin kierros on ehkä miellyttävin yhtäjaksoinen matka, jonka olen löytänyt. Kevättä kelpaa täällä odotella, sitä kun puiston kasvit heräävät eloon ja voi istua penkillä pidempään patongin ja kirjan seurassa. Välillä on (vähän harhaisesti) jo tuntunut että kevät olisi melkein ovella, vaikka parin viikon takaisista neljäntoista asteen lämpötiloista onkin tultu alaspäin, välillä jopa alle nollan.

06_Fix-MasseauBaudelaire

Runoilija Charles Baudelaire sai patsaan Luxemburgin puistoon vuonna 1892 pitkien kiistojen jälkeen (miestä pidettiin tietenkin moraalittomana jumalankieltäjänä, porvarien kauhuna ja siivottomuuksien latelijana). En usko, että vuonna 1867 kuollut Baudelaire olisi itse toivonut itselleen patsasta, siksi kriittisesti hän suhtautui aikansa suurmieskultteihin. Itse olen kuitenkin lähes 150 vuotta myöhemmin kiitollinen hänen tuimasta katseestaan, joka tuntuu tuomitsevan jokaisen askeleeni juostessani puistossa. Kuuluisan flaneeraajan mielestä tämä olisi varmasti päätöntä: juosta ympyrää puistossa ja ”keskittyä omaan suoritukseen”. Älä huoli, Charles, tulen kyllä myöhemmin paikalle hortoilemaan absinttipäissäni. Je promets.

Charlie-marssilla sunnuntaina

Muutin Pariisiin keskiviikkona 7.1.2015. Kun soitin vuokranantajalleni asunnon alaovelta Latinalaiskorttelissa noin klo 14, hän kertoi että kaksitoista oli kuollut terrori-iskussa (”vaikka senhän sinä tiesitkin”). Minuuttia aiemmin alakerran ravintolasta ulos tullut mies oli sanonut vaimolleen, näyttäen järkyttyneeltä: ”C’est horrible”. Ajattelin, että ravintolan täytyy olla kammottavan huono.

Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt kävelymatkaani Luxembourgin RER-asemalta uudelle asunnolleni. En ollut aiemmin käynyt Pariisissa, imin sisääni historiallisen kaupungin katuja ja maamerkkejä Pantheonista Sorbonneen ja Notre-Damen katedraaliin. Olin miltei euforisessa tilassa, heti ihastunut kaupunkiin. Olen muistavinani, että samaan aikaan ihmisiä kerääntyi ravintoloissa ruutujen äärille. Tämä oli kuitenkin huomioni periferiassa. Alle tunnin matka lentokentältä asunnolle oli Pariisin-aikani aivan liian lyhyt ”viaton” kausi. Seuraavaa kolmea kuukautta leimaavat tavalla tai toisella keskiviikon 7.1. tapahtumat.

Päästyäni asunnolle olin järkyttynyt, taisin itkeä. Aloin selvittää mahdollisimman perusteellisesti mitä oli tapahtunut köykäistä puhelimeni nettiyhteyttä käyttäen. Tuntia myöhemmin lähdin ulos kuin eri maailmaan. Romanssi oli ohi ennen kuin oikein alkoikaan. Nopeasti huomasin, että turistien Pariisissa vähän oli muuttunut. Notre-Damen edusta oli täynnä kaikilla eri Baabelin kielillä höpöttäviä turistioppaita,  Pont de l’Archevêchéllä näin ainakin kymmenen paria kuvaamassa tuoreita rakkauden lukkojaan. Toivoin, että lukkojen paino romahduttaisi sillan. Toivoin, että kaikki olisivat hiljaa ja miettisivät mitä oli tapahtunut. Turha toivo, drama queen.

Tämän kirjoituksen aihe ei ole Charlie Hebdo -lehti, terrori-iskut tai Euroopan poliittinen tulevaisuus. Niistä on kirjoitettu jo loputtoman paljon, eikä minulla juuri nyt ole uutta sanottavaa (ehkä myöhemmin on). On ollut hienoa näiden päivien aikana seurata, millainen henki Pariisiin on kehittynyt: päättäväinen, yhteisiä arvoja korostava, peloton. Varmasti järkyttäviä asioita tulee tapahtumaan ja muukalaisviha tulee nostamaan päätään, mutta itse olen nyt nähnyt kaikkien kansanryhmien ottavan kantaa terrorismia ja tappamista vastaan.Se luo toivoa. Olipa Charlien politiikasta mitä mieltä tahansa (en ole selvittänyt asiaa itselleni vielä perusteellisesti), lehti antaa kasvot pelottomalle kansalaistoiminnalle ja radikaalille ilmaisunvapaudelle, mikä inspiroi nyt miljoonia. Huomenna pyrin ostamaan uuden numeron heti aamulla.

Oma Pariisini on ollut viiniä, patonkia, juoksua, kirjallisuutta ja taidenäyttelyitä. Ennen kaikkea Pariisi heräsi taas henkiin raskaan laahuksen alta sunnuntaina 11.1., kun kaksi miljoonaa ihmistä marssi Bastillen aukiolle Haussmannin bulevardeja pitkin (ne on varmaan suunniteltukin jotain tällaista varten?). Kokemus oli voimaannuttava, unohtumaton, vaikka toki myös hieman raskas (Place de la Republiquelta oli vaikea päästä tungoksessa eteenpäin). Alla on joitain tunnelmakuvia. Näin hienoja ranskalaisia madameja ja monsieureita, baskeripäisiä opiskelijoita, ortodoksijuutalaisia, kurdeja, palestiinalaisia, vasemmistoa, oikeistoa, rutkasti ihmiskuntaa. Tällaisiin hetkiin on hyvä muistoissaan tarttua, jos epätoivo jatkossa iskee.

Pariisin kunniakansalainen Charlie

Pariisin kunniakansalainen Charlie

Norja hengessä mukana

Norja hengessä mukana

Tasavaltalaista yhteen hiileen puhaltamista

Tasavaltalaista yhteen hiileen puhaltamista

IMG_1149

Korvaamaton Cabu

 

Charlien edustaja näyttäytyy, valtavat aplodit

Charlien edustaja näyttäytyy, valtavat aplodit

Bulevardin vasen laita, uusi vasemmisto

Bulevardin vasen laita, uusi vasemmisto

Marssilla otettiin kantaa myös äärioikeistoa vastaan

Marssilla otettiin kantaa myös äärioikeistoa vastaan

Eräät tunnustivat väriä

Eräät tunnustivat väriä

Kurdistan = Charlie

Kurdistan = Charlie

Marssi alkoi tasavallan aukiolta...

Marssi alkoi tasavallan aukiolta…

... ja päättyi täpötäydelle Bastillelle.

… ja päättyi täpötäydelle Bastillelle.

Julkisilla paikoilla on esillä lukuisia Charlieta tukevia kuvia

Julkisilla paikoilla on esillä lukuisia Charlieta tukevia kuvia

Kynä jää pystyyn!

Kynä jää pystyyn!

Markiisi de Sade -näyttelyssä

Ben Lernerin Leaving the Atocha Station -romaanin päähenkilö menee aamuisin seisomaan Madridin Prado-museoon Roger van der Weydenin Jeesus-maalauksen eteen. En tiedä onko viittaus tietoinen, mutta Thomas Bernhardin Vanhat mestarit –romaanin iäkäs taidekriitikko tavataan Wienin taidemuseossa myös joka päivä saman maalauksen edestä – Lernerin hahmo tosin on joka aamu pilvessä ja kiinnostuneempi omasta pössiksestään, kun taas Bernhardilla taide on loputtoman erittelyn ja äärimmäisen (koomisen) kriittisen pohdiskelun objekti. Lernerin romaanin eräs teema on suuret taidekokemukset – onko niitä? Voiko taide ”muuttaa elämän suunnan”? Lernerin kertoja on skeptinen: hän sanoo tunteneensa monia ihmisiä, jotka väittävät näin, mutta heissä oli vaikea havaita mitään eroa pre- ja post-taidekokemus. Voiko elämän suunta muuttua ilman, että kukaan huomaa?

Musee d’Orsayn Markiisi de Sade –näyttely on harvinaisen kiinnostava ja monipuolinen, mutta jos se muuttaa jonkun elämän, en tiedä onko muutos toivottava. Ainakin siellä käytyään tietää nähneensä kerralla enemmän tarkasti kuvattuja intiimialueita kuin koskaan tähänastisessa elämässään – en tiedä miltä Henry Saaresta tuntuisi. Delacroix, Cezanne, Munch, Picasso, Man Ray… Tämän teeman alle on koottu uskomatonta sisältöä, kaikki perusteltuja valintoja, joiden yhteyttä tuskin ilman juuri tätä näyttelyä tajuaisi vihkiytyneinkään. Ateneumin Sibelius-näyttely tuntui vähän väkisin kyhätyltä turistimagneetilta, mutta de Sade -kokemus todisti, että kuvataideretrospektiivin ei tarvitse olla kuvataiteilijalle omistettu (tai kansakunnan kaapin päälle kurottava). Sitaatit maalauksien välissä loivat sopivan kontekstin taiteen mestariteoksille: ”Jokainen mies, jolla on erektio, unelmoi olevansa despootti.”

Eräs huone on rajattu erilleen ”mahdollisesti loukkaavaksi”, mutta kyllä koko näyttely on loukkaava jos ahtaasta kulmasta katsoo – tähän maailmanaikaan se muistuttaa ennen kaikkea Ranskan pitkästä vapaan sanan perinteestä, vaikka de Saden aikaan sana oli kaikkea muuta kuin vapaa. Niin paljon kuin joitakin saattaa inhottaakin myöntää, oli de Sade ihmisoikeuspioneerina hyvin merkittävä. Väkivaltaa ja julmuutta ihannoinut aatelismies joutui koluamaan Ranskan kurjimmat vankilat ; hän oli myös jyrkkä kuolemanrangaistuksen vastustaja ja sukupuolten tasa-arvon kannattaja. De Sade edustaa valistusajattelua äärimmäisimmillään, jyrkkää ja omaehtoista katkosta perinteeseen, ja on siksikin ristiriitainen idoli.

Eilisellä suurella Charlie-marssilla (josta kirjoitan enemmän pian, tänään joudun turvautumaan ”vanhaan” tuotantooni) ei näkynyt de Sade –lakanoita, mutta lukuisia Voltaire-kylttejä kyllä. Charlie Hebdo -lehti oli kuitenkin hengeltään sadelainen (muttei sadistinen) puskiessaan jääräpäisesti hyvän maun ja henkilökohtaisen turvallisuudentunteen rajojen läpi, kieltäytyessään perääntymästä ulkoisten uhkien edessä, nauraessaan vapaasti maailman itsetärkeille typeryksille (ja toki kaikille muillekin). En tiedä onko tämä taidetta, mutta ainakin se muutti maailmaa.

Nyt lähden Shakespeare & Company –kirjakaupan yleisötilaisuuteen, jossa esiintyy yllä mainittu kirjailija Ben Lerner. Tilaisuudesta lisää jatkossa.

a5bcb34e9d

 

Cézanne: Pyhän Antoniuksen kiusaus