Tein identiteettipolitiikkaa, sellainen näköjään kiinnostaa laajasti.
Poistin Ranskan lipun FB-profiilikuvani päältä. En kehota ketään tekemään samoin, tai olemaan tekemättä. Tekoni myötä maailma ei muuttunut paremmaksi tai huonommaksi. Beirut, Bagdad tai muut maailman tragediat (kynttilä kaikille) eivät tietääkseni vaikuttaneet asiaan.
Näin painajaisia Nairobin Westgaten kauppakeskuksesta vuoden 2013 panttivankiskujen jälkeen, koska muistan paikan rakenteen niin hyvin – minnekään ei voinut paeta, aina oli lasikatto, seinä tai avara aula vastassa. Vaikka painajaiset antavat odottaa itseään, viime viikonlopun tapahtumat tulevat pysymään mielessä. Vain aika (sattuma) erottaa uhreista, ei paikka (konkretia).
Kymmenennen kaupunginosan muistan vilkkaana seutuna, jonne voi eksyä ja jossa pidetään hauskaa. Bataclanissa aioin käydä monta kertaa, mutta en koskaan käynyt. Voin hyvin kuvitella, että Eagles of Death Metalin konsertti olisi ollut ensimmäinen kerta – pidän yhtyeestä. Kuulemma kaikki pariisilaiset ovat joskus käyneet tuolla legendaarisella klubilla.
Mieleen mahtuu maailmalta erittynyttä surua vain tietyn verran, eikä säiliö voi aina olla täysi. Onneksi suru tihkuu meille lähinnä median välittämänä, sitä on niin paljon että suodatinta tarvitaan. Tällä hetkellä erottelun periaatteet ovat kyllä aika karkeat, kärjistäen: tuttu suru myy paremmin kuin vieras.
Kun François Hollande ilmoitti parlamentissa maansa olevan ”sodassa”, mielessäni Ranskan lippu muuttui surun ja solidaarisuuden symbolista (tuskin parhaasta mahdollisesta, mutta yhteisestä) takaisin uhoonsa käpertyneen kansallisvaltion kuoreksi, jota käytetään kovien puheiden taustakankaana. En usko, että alhaista suosiotaan äkkipikaisilla sotatoimilla ja poliisivaltion pystyttämisellä nostamaan pyrkivän presidentin politiikka on kestävällä pohjalla. Tällaista tapahtuu nyt ympäri maailmaa. Myös Suomessa kunnioitettu johtajamme totesi, että tietyistä arvoista joudutaan nyt tinkimään turvallisuuden vuoksi. Sotilaallista apua on pyydetty.
Kymmenen vuotta sitten Pariisin lähiöissä paloivat autot. Nämä nykyiset jihadistit näyttävät olevan mellakoiden sukupolvea, vihaisia ranskalaisia nuoria vailla suuntaa. He eivät edusta uskontoa, sivilisaatiota tai tapaa ajatella, vaan nihilismiä, barbariaa ja ajattelemattomuutta. He ovat väkivaltafantasioista elämäänsä sisältöä löytäneitä pelkureita, joille me kanssakulkijat emme ole onnistuneet näyttämään muutakaan elämisen arvoista. Heidän kaltaisensa eivät synny tyhjästä. Pommit ja poliisit eivät heitä poista.