Pariisin juoksut

Pariisi on paitsi kulttuurin koti, myös erinomainen urheilukaupunki, ja olen huomannut, että helpoin tapa tutustua kaupungin rakenteeseen on yksinkertaisesti laittaa lenkkitossut jalkaan ja lähteä kaduille. Ilman karttaa tai tarkkaa suunnitelmaa liikkuessaan päätyy helposti odottamattomiin paikkoihin, joissa voi sitten myöhemmin vierailla kaikessa rauhassa. Juostessa näkee suuret linjat, mikä on hyvä tapa aloittaa mikä tahansa tarkastelu. Juoksu on induktiivista: kerään nopeasti suuren joukon sekavia havaintoja, joista johdan kuvan kokonaisuudesta, kuinka virheellisen tahansa. Sitä ehtii kyllä korjata myöhemmin. Usein ajattelen kaupunkeja, joissa on aiemmin vain käynyt, ja myöhemmin asunut. Etenkin Helsinki tuntuu täysin eri paikalta kuin se kaupunki, jossa aikoinaan melko säännöllisesti vierailin. Muutettuani Vallila loksahti jostain periferiasta Pasilan viereen, löysin Keskuspuiston ja kaupungin pitkät rannat. Luulen, että jos olisin harrastanut juoksua tuolloin, minulla olisi ollut ennen muuttoa tarkempi kuva kaupungista. Mutta epätarkkuus on myös rikkautta, valkoiset läikät kartalla täyttää mielikuvitus. Tuntematon Helsinki oli paljon jännittävämpi.

Sama havainto pätee lopulta melkein kaikkiin kaupunkeihin, Jämsästä Barcelonaan, mutta minulla oli hieman ennakkoluuloja Pariisista: olisiko täällä asiallista näyttäytyä oranssissa teknisessä paidassa ja kirjavissa Asicseissa muualla kuin tietyissä, urheilulle omistautuneissa paikoissa. Perille päästyäni huomasin pian, että paikalliset ovat kovia juoksemaan, kun Seinen paikoin ahtaat rannat muistuttivat turistien ja lenkkeilijöiden kireästi liikkuvaa palapeliä, ja itsekin lähdin lenkille heti toisena päivänä. PK-vauhtini ilman häiriöitä noin 5:10 m/km, ja täällä tulee ohitelluksi huomattavasti enemmän kuin Helsingissä tuota vauhtia juostessaan. Tämä on myönteinen asia – kovakuntoisilta hahmoilta voi aina oppia, vaikka he itse eivät aina oikein ehdi tehdä havaintoja ympäristöstään: erään kerran olin vähällä tulla työnnetyksi Seineen eräässä ahtaassa raossa, jossa joki pyyhkii kiveyksen yli.

Silloin juoksin Seinen vasenta rantaa pitkin, ohi kirjakauppiaiden puotien paikoilleen jämähtäneitä sikarinpolttelijoita ja japanilaisia koulutyttölaumoja väistellen beaux arts -tyyliselle Aleksanteri III:n sillalle, joka on omistettu Ranskan ja Venäjän sotilasliitolle vuosina 1892-1917 – kuka muistaa tämän allianssin? Venäläisissä 1800-luvun romaaneissa puhutaan aina Ranskaa, ranskalaisissa ei koskaan Venäjää. Peruskiven muurasi tsaari Nikolai II vuonna 1896. Silta on ehkä Pariisin komein kullattuine figuureineen, ja yhdistää hienosti suoraan linjaan Champs-Élyséen ja Invalidihotellin laajat aukiot, samaan tapaan kuin Pantheon on linjassa Eiffel-tornin kanssa. Ranskalaiset ovat järjestyksen ja geometrian kansaa, vaikka muutakin kuulee väitettävän. Tornia on hyvä ihailla myös Aleksanterin sillalta noin 45 asteen kulmassa.

alexander-bridge-eiffel

Torni itsessään oli lenkin seuraava kohde: sen ali juokseminen on kokemus, jossa taivas kirkastuu, valo tiivistyy ja maailma tulee suureksi jälleen. Voisi luulla, että liioittelen, mutta itse koen suuret rakennukset juuri näin: ne näyttävät havainnollisesti, miten paljon tilaa on ympärillä, pakottavat hetkeksi ulos itsestä, omista tunkkaisista varmuuksista. Eiffel-tornin kaltainen geometrisesti suoraviivainen ja yksinkertaisen värinen rakennus vielä korostaa tätä efektiä, jonka muistan kokeneeni myös ensimmäistä kertaa metrosta Manhattanille noustessani.

booksellers-along-the-seine

Tornin puisto muutamaan kertaan ympäri ja takaisin Seinelle, kirjakauppiaiden kojuja väistellen ja mahdollisia tulevia kirjahankintoja vilkuillen eteenpäin. Turistikujien kebabinlöyhkän läpi Luxemburgin puistoon, jonka kahden kilometrin kierros on ehkä miellyttävin yhtäjaksoinen matka, jonka olen löytänyt. Kevättä kelpaa täällä odotella, sitä kun puiston kasvit heräävät eloon ja voi istua penkillä pidempään patongin ja kirjan seurassa. Välillä on (vähän harhaisesti) jo tuntunut että kevät olisi melkein ovella, vaikka parin viikon takaisista neljäntoista asteen lämpötiloista onkin tultu alaspäin, välillä jopa alle nollan.

06_Fix-MasseauBaudelaire

Runoilija Charles Baudelaire sai patsaan Luxemburgin puistoon vuonna 1892 pitkien kiistojen jälkeen (miestä pidettiin tietenkin moraalittomana jumalankieltäjänä, porvarien kauhuna ja siivottomuuksien latelijana). En usko, että vuonna 1867 kuollut Baudelaire olisi itse toivonut itselleen patsasta, siksi kriittisesti hän suhtautui aikansa suurmieskultteihin. Itse olen kuitenkin lähes 150 vuotta myöhemmin kiitollinen hänen tuimasta katseestaan, joka tuntuu tuomitsevan jokaisen askeleeni juostessani puistossa. Kuuluisan flaneeraajan mielestä tämä olisi varmasti päätöntä: juosta ympyrää puistossa ja ”keskittyä omaan suoritukseen”. Älä huoli, Charles, tulen kyllä myöhemmin paikalle hortoilemaan absinttipäissäni. Je promets.

Charlie-marssilla sunnuntaina

Muutin Pariisiin keskiviikkona 7.1.2015. Kun soitin vuokranantajalleni asunnon alaovelta Latinalaiskorttelissa noin klo 14, hän kertoi että kaksitoista oli kuollut terrori-iskussa (”vaikka senhän sinä tiesitkin”). Minuuttia aiemmin alakerran ravintolasta ulos tullut mies oli sanonut vaimolleen, näyttäen järkyttyneeltä: ”C’est horrible”. Ajattelin, että ravintolan täytyy olla kammottavan huono.

Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt kävelymatkaani Luxembourgin RER-asemalta uudelle asunnolleni. En ollut aiemmin käynyt Pariisissa, imin sisääni historiallisen kaupungin katuja ja maamerkkejä Pantheonista Sorbonneen ja Notre-Damen katedraaliin. Olin miltei euforisessa tilassa, heti ihastunut kaupunkiin. Olen muistavinani, että samaan aikaan ihmisiä kerääntyi ravintoloissa ruutujen äärille. Tämä oli kuitenkin huomioni periferiassa. Alle tunnin matka lentokentältä asunnolle oli Pariisin-aikani aivan liian lyhyt ”viaton” kausi. Seuraavaa kolmea kuukautta leimaavat tavalla tai toisella keskiviikon 7.1. tapahtumat.

Päästyäni asunnolle olin järkyttynyt, taisin itkeä. Aloin selvittää mahdollisimman perusteellisesti mitä oli tapahtunut köykäistä puhelimeni nettiyhteyttä käyttäen. Tuntia myöhemmin lähdin ulos kuin eri maailmaan. Romanssi oli ohi ennen kuin oikein alkoikaan. Nopeasti huomasin, että turistien Pariisissa vähän oli muuttunut. Notre-Damen edusta oli täynnä kaikilla eri Baabelin kielillä höpöttäviä turistioppaita,  Pont de l’Archevêchéllä näin ainakin kymmenen paria kuvaamassa tuoreita rakkauden lukkojaan. Toivoin, että lukkojen paino romahduttaisi sillan. Toivoin, että kaikki olisivat hiljaa ja miettisivät mitä oli tapahtunut. Turha toivo, drama queen.

Tämän kirjoituksen aihe ei ole Charlie Hebdo -lehti, terrori-iskut tai Euroopan poliittinen tulevaisuus. Niistä on kirjoitettu jo loputtoman paljon, eikä minulla juuri nyt ole uutta sanottavaa (ehkä myöhemmin on). On ollut hienoa näiden päivien aikana seurata, millainen henki Pariisiin on kehittynyt: päättäväinen, yhteisiä arvoja korostava, peloton. Varmasti järkyttäviä asioita tulee tapahtumaan ja muukalaisviha tulee nostamaan päätään, mutta itse olen nyt nähnyt kaikkien kansanryhmien ottavan kantaa terrorismia ja tappamista vastaan.Se luo toivoa. Olipa Charlien politiikasta mitä mieltä tahansa (en ole selvittänyt asiaa itselleni vielä perusteellisesti), lehti antaa kasvot pelottomalle kansalaistoiminnalle ja radikaalille ilmaisunvapaudelle, mikä inspiroi nyt miljoonia. Huomenna pyrin ostamaan uuden numeron heti aamulla.

Oma Pariisini on ollut viiniä, patonkia, juoksua, kirjallisuutta ja taidenäyttelyitä. Ennen kaikkea Pariisi heräsi taas henkiin raskaan laahuksen alta sunnuntaina 11.1., kun kaksi miljoonaa ihmistä marssi Bastillen aukiolle Haussmannin bulevardeja pitkin (ne on varmaan suunniteltukin jotain tällaista varten?). Kokemus oli voimaannuttava, unohtumaton, vaikka toki myös hieman raskas (Place de la Republiquelta oli vaikea päästä tungoksessa eteenpäin). Alla on joitain tunnelmakuvia. Näin hienoja ranskalaisia madameja ja monsieureita, baskeripäisiä opiskelijoita, ortodoksijuutalaisia, kurdeja, palestiinalaisia, vasemmistoa, oikeistoa, rutkasti ihmiskuntaa. Tällaisiin hetkiin on hyvä muistoissaan tarttua, jos epätoivo jatkossa iskee.

Pariisin kunniakansalainen Charlie

Pariisin kunniakansalainen Charlie

Norja hengessä mukana

Norja hengessä mukana

Tasavaltalaista yhteen hiileen puhaltamista

Tasavaltalaista yhteen hiileen puhaltamista

IMG_1149

Korvaamaton Cabu

 

Charlien edustaja näyttäytyy, valtavat aplodit

Charlien edustaja näyttäytyy, valtavat aplodit

Bulevardin vasen laita, uusi vasemmisto

Bulevardin vasen laita, uusi vasemmisto

Marssilla otettiin kantaa myös äärioikeistoa vastaan

Marssilla otettiin kantaa myös äärioikeistoa vastaan

Eräät tunnustivat väriä

Eräät tunnustivat väriä

Kurdistan = Charlie

Kurdistan = Charlie

Marssi alkoi tasavallan aukiolta...

Marssi alkoi tasavallan aukiolta…

... ja päättyi täpötäydelle Bastillelle.

… ja päättyi täpötäydelle Bastillelle.

Julkisilla paikoilla on esillä lukuisia Charlieta tukevia kuvia

Julkisilla paikoilla on esillä lukuisia Charlieta tukevia kuvia

Kynä jää pystyyn!

Kynä jää pystyyn!

Markiisi de Sade -näyttelyssä

Ben Lernerin Leaving the Atocha Station -romaanin päähenkilö menee aamuisin seisomaan Madridin Prado-museoon Roger van der Weydenin Jeesus-maalauksen eteen. En tiedä onko viittaus tietoinen, mutta Thomas Bernhardin Vanhat mestarit –romaanin iäkäs taidekriitikko tavataan Wienin taidemuseossa myös joka päivä saman maalauksen edestä – Lernerin hahmo tosin on joka aamu pilvessä ja kiinnostuneempi omasta pössiksestään, kun taas Bernhardilla taide on loputtoman erittelyn ja äärimmäisen (koomisen) kriittisen pohdiskelun objekti. Lernerin romaanin eräs teema on suuret taidekokemukset – onko niitä? Voiko taide ”muuttaa elämän suunnan”? Lernerin kertoja on skeptinen: hän sanoo tunteneensa monia ihmisiä, jotka väittävät näin, mutta heissä oli vaikea havaita mitään eroa pre- ja post-taidekokemus. Voiko elämän suunta muuttua ilman, että kukaan huomaa?

Musee d’Orsayn Markiisi de Sade –näyttely on harvinaisen kiinnostava ja monipuolinen, mutta jos se muuttaa jonkun elämän, en tiedä onko muutos toivottava. Ainakin siellä käytyään tietää nähneensä kerralla enemmän tarkasti kuvattuja intiimialueita kuin koskaan tähänastisessa elämässään – en tiedä miltä Henry Saaresta tuntuisi. Delacroix, Cezanne, Munch, Picasso, Man Ray… Tämän teeman alle on koottu uskomatonta sisältöä, kaikki perusteltuja valintoja, joiden yhteyttä tuskin ilman juuri tätä näyttelyä tajuaisi vihkiytyneinkään. Ateneumin Sibelius-näyttely tuntui vähän väkisin kyhätyltä turistimagneetilta, mutta de Sade -kokemus todisti, että kuvataideretrospektiivin ei tarvitse olla kuvataiteilijalle omistettu (tai kansakunnan kaapin päälle kurottava). Sitaatit maalauksien välissä loivat sopivan kontekstin taiteen mestariteoksille: ”Jokainen mies, jolla on erektio, unelmoi olevansa despootti.”

Eräs huone on rajattu erilleen ”mahdollisesti loukkaavaksi”, mutta kyllä koko näyttely on loukkaava jos ahtaasta kulmasta katsoo – tähän maailmanaikaan se muistuttaa ennen kaikkea Ranskan pitkästä vapaan sanan perinteestä, vaikka de Saden aikaan sana oli kaikkea muuta kuin vapaa. Niin paljon kuin joitakin saattaa inhottaakin myöntää, oli de Sade ihmisoikeuspioneerina hyvin merkittävä. Väkivaltaa ja julmuutta ihannoinut aatelismies joutui koluamaan Ranskan kurjimmat vankilat ; hän oli myös jyrkkä kuolemanrangaistuksen vastustaja ja sukupuolten tasa-arvon kannattaja. De Sade edustaa valistusajattelua äärimmäisimmillään, jyrkkää ja omaehtoista katkosta perinteeseen, ja on siksikin ristiriitainen idoli.

Eilisellä suurella Charlie-marssilla (josta kirjoitan enemmän pian, tänään joudun turvautumaan ”vanhaan” tuotantooni) ei näkynyt de Sade –lakanoita, mutta lukuisia Voltaire-kylttejä kyllä. Charlie Hebdo -lehti oli kuitenkin hengeltään sadelainen (muttei sadistinen) puskiessaan jääräpäisesti hyvän maun ja henkilökohtaisen turvallisuudentunteen rajojen läpi, kieltäytyessään perääntymästä ulkoisten uhkien edessä, nauraessaan vapaasti maailman itsetärkeille typeryksille (ja toki kaikille muillekin). En tiedä onko tämä taidetta, mutta ainakin se muutti maailmaa.

Nyt lähden Shakespeare & Company –kirjakaupan yleisötilaisuuteen, jossa esiintyy yllä mainittu kirjailija Ben Lerner. Tilaisuudesta lisää jatkossa.

a5bcb34e9d

 

Cézanne: Pyhän Antoniuksen kiusaus